Kunnat eivät riidelleet kansalaisopistossa eikä sen kautta 

Perhonjokilaakson kansalaisopiston pitkäaikainen rehtori Heikki Julkunen pitää mahdottoman hyvänä asiana, että kertaakaan kuntien kesken ei tarvinnut asioista riidellä, eivätkä kunnat riidelleet kansalaisopiston johtokunnan kautta.
– Jos kävi niin hassusti, että jonkun kunnan edustajat eivät olleet kokouksessa, jossa ohjelmaa lyötiin lukkoon, johtokunta otti oikeudekseen hyväksyä sen ja tarvittaessa lisättiin yhteiseksi hyväksi jotain.
Heikki Julkunen tunnustaa, että osuutta saattoi olla myös sillä, että hän halusi toimia aina sovittelevasti.
– Jos jossain vaiheessa jotain siipien heilutusta oli, se saatiin laantumaan. Kahvi ja kermaleivos ovat parhaat voiteluaineet. Sellainen lörpöttely ja kahvittelukulttuuri on tärkeää ilmapiirin luomisessa. On harmillista että nykyään se puuttuu, pohtii savolaisjuurinen Heikki Julkunen.
Vain yhden kerran johtokunta oli erimielinen. Aivan opiston alkuvuosina ullavalaisilla heräsi ajatus, että mitäpä jos he liittyisivät opistoon.
– Siinä oli jotain kuntapolitiikkaa, Kaustinen ja Ullava olivat hyviä ystäviä, mutta Veteli ei ollut Ullavan suuntaan. Asiasta sitten äänestettiin ja koska kaikki eivät hyväksyneet, liittyminen jäi tapahtumatta. Pöytäkirjassa asian taustoja ja syitä ei juuri selitellä ja Julkunen toteaa naurahtaen puhelimessa, että ”silloinen sihteeri saattoi hieman pehmennellä ilmaisuja, ne olivat herkkiä aikoja”. Silloinen sihteeri oli hän itse.
– Hyvinhän se Ullava näin jälkikäteen ajateltuna siihen olisi mahtunut. 

Mahtava kuntien yhteinen ponnistus, joka syntyi kansalaisopiston kautta, oli Perhonjokilaakson historia -teos.
– Niin hupaista toimikuntaa ei ole ollut kuin se oli. Hietaniemen Antti, Tunkkarin Mikko, Puumalan Paavo, Kalliokosken Erkki, he kaikki osasivat juttuja jauhaa ja asiaa viedä eteenpäin. He osallistuivat aktiivisesti ja kirjoittajalle sanottiin suoraan, jos jotain oli mennyt vinoon ja seuraavaan kokoontumiseen se oikaistiin. Kirjasta tuli kattava ”tiiliskivi”, joka on palvellut jo monia vuosikymmeniä. 

Heikki Julkuselle Perhonjokilaakson kansalaisopisto oli elämäntyö. Hän aloitti työnsä silloin kun opisto perustettiin, elokuussa 1970 ja jäi eläkkeelle heinäkuun alussa 1998. Hänelle työ ei kuulemma edes tuntunut työltä, vaan suorastaan nautinnolliselta.
– Minä kun oon ennen kaikkea ollut ”jonnin sortin hölöpöttäjä”, tunsin olevani omalla alallani, kun jouduin ja sain hakeutua tekemisiin ihmisten kanssa.
Vaasan lääninhallituksessa oli arveltukin, että Julkunen on niin innostunut työstään, että ei huomaisi, vaikka jäisi palkatta tai vaikka palkkaa pienennettäisiin.
– Se oli minulle mieluinen työ, harrastus ja elämäntehtävä aina 1990-luvun alkuun asti. Sen jälkeen makua heikensi se, että tuli mukamas rahanpuute. Kaikessa piti säästää ja lopuksi kaikkein eniten säästettiin järjen juoksua. Siinä kun yhdessä paikassa säästettiin satanen, se poiki tonnin menon muualle, hän arvioi.
Lamavuosien aikana kursseja ei enää aivan pienelle porukalle voitu järjestää. Aikoinaan oli jopa viidellä opiskelijalla saatu kurssi pyörimään, mutta nyt osallistujien vähimmäismääräksi tuli kiinteä seitsemän.
– Alkoi taistelu oppilasmääristä. Harvoille kursseille osallistujia oli kymmenittäin tulossa. 

Se että työ kansalaisopistossa oli mieluisaa vuosikymmenet, johtuu Heikki Julkusen mukaan myös siitä, että opettajat olivat työteliäitä ja reiluja.
– Pahimpien kanssa sai pitää jöötä siitä, että eivät pitäisi ylimääräisiä oppitunteja omaan laskuun. Kentalan Aaro ja Järvelän Mauno olivat pahimpia, hehän pitivät vaikka puolet ylimääräistä, kun olivat niin innostuneita. Eihän sellaista voi sallia, siinähän ihminen ihan piippuun menee.
Julkunen ja Järvelän Mauno tekivät myös yya-sopimuksen.
– Päätoimisten opettajien tuntimäärät olivat tiukkaan rajattuja ja niihin olisi kuulunut tietty määrä tunteja toimistossa, mutta me sovimme, että minä en puutu musiikin opetukseen, eikä Mauno toimistohommiin. Eihän siinä ole järjen häivää, että joutuu tehdä sellaista, mitä ei hallitse. Jokainen keskittyköön siihen, minkä taitaa. Muutoinkin kaikkien opettajien kanssa oli Julkusen mielestä helppo toimia: se mikä sovittiin, oli selvää ja piti. Opettajat olivat työlleen sitoutuneita ja antaumuksellisia. 
– Esimerkiksi näytelmäpiireissä tuntimäärä oli ihan pieni, mutta siitä huolimatta näytelmiä syntyi ja aikaa käytettiin hirvittävän paljon.
Kaikkien alojen opettajat olivat mahdottoman hyviä, tunsivat toisensa, alueen ja ihmiset.
– Työurani aikana oli vain pari semmoista ihmistä, joiden kanssa sovittu ei pitänytkään. Ja opettajia oli kuitenkin kymmeniä ellei satoja.
Byrokratia oli 1970-1980-luvuilla erityisen tarkkaa. Tehtiin tilityksiä valtiolle valtionosuuksien saamiseksi ja silloin piti luetella montako keltaista HB3-lyijykynää oli ja montako HB2-kynää.
– Pulkkisen Raija oli korvaamaton oikea käsi minulle. Monesti kävi niin, että kun sanoin hänelle, että nyt meidän pitäisi ruveta hoitamaan joku tietty asia, hän oli tehnyt sen jo valmiiksi ja minun tarvitsi vain laittaa nimi alle. Se oli minulle huoletonta aikaa, Heikki Julkunen kiittelee työpariaan.

Kun Heikki Julkunen pohtii, mitä kaikkea kansalaisopisto on jokilaakson kunnille antanut, hän toteaa, että ”antipa ei ole ollut pieni”.
– Kuntiin saatiin vahvistettua säännöllistä kerhotoimintaa. Opisto kiinteytti monta asiaa ja toi paljon uusia asioita. Kursseja oli parhaimmillaan parisataa vuodessa, hyvinkin innovatiivisia, kuten lujitemuovikursseja ja monia sivistäviä kursseja.
Aluksi kansalaisopistossa ei saanut opettaa alle 16-vuotiaita lainkaan kuin eri hakemuksesta. Tätä pykälää kuitenkin saatettiin kierrellä siten, että kurssilaiseksi kirjattiin äiti tai isä ja lapsi kuitenkin osallistui.
– Jos me olisimme kaikkia pykälänosasia tiukkaan noudattaneet, eihän siinä olisi pystytty pelaamaan ollenkaan. Jos lapsilla oli halu harrastaa, miksi vanhempia olisi pitänyt opettaa.
Kysymykseen, onko maailmankuulun Näppäri-toiminnan alku nimenomaan tässä, Heikki Julkunen ei osaa vastata.
– Mauno saatiin tuntiopettajaksi 1975, myöhemmin hänestä tehtiin päätoiminen opettaja, vaikka hänellä ei ollut pätevyyttä.
Lujitemuovikurssi, jolla valmistettiin lähes teolliseen tahtiin veneitä, on opiston historiassa ihan omaa luokkaansa.
– Opistossa valmistettiin noin 300 venettä, innostus oli kova, opettajia löytyi ja budjetti oli samankokoinen kuin koko opiston budjetti! 

Heikki Julkunen arvelee saaneensa kansalaisopiston jo äidinmaidossa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat tavanneet toisensa Kuopion kansalaisopistossa. Hänen äitinsä toimi siellä opettajana 1950-60-luvuilla ja isänsä toverikuntaihmisenä ja  ́jokapaikanhöylänä ́.
– Olin itsekin sitten oppilaana muutamilla kursseilla, Saksan kieltä ja valokuvausta opiskelin ainakin.
Opiskelujensa jälkeen hän työskenteli Kortesjärvellä kansalaisopistossa tuntiopettajana ja innostui hakeutumaan opintoihin, joilla saa pätevyyden rehtoriksi.
– Se oli sitä aikaa, jolloin Perhonjokilaakson kansalaisopistoa puuhattiin, luin lehdestä aiheesta ja tilasin virallisen lehdenkin, ettei menisi haku ohi. Vein hakupaperit Ahon Martille henkilökohtaisesti ja rupateltiin pitkään. Johtokunta kuitenkin valitsi jonkun muun, joka ei sitten tullutkaan. Meni jokunen aika ja sitten soittivat minulle, että onko hakemus voimassa vielä. Voimassahan se oli ja minut valitsivat. Harmi vaan, että olin jo ehtinyt ajatella, että minusta ei kansalaisopiston rehtoria tullutkaan ja olin hävittänyt materiaaleja, jotka koskivat kansalaisopistoa ja jouduin tilata uudet Helsingistä. 

Heikki Julkunen aloitti työnsä elokuun alussa 1970. Tuolloin kunnantoimisto oli Räyringissä ja hänenkin työhuoneensa siellä.
– Ensimmäiseksi päätettiin lähettää tiedustelu joka kotiin, että minkälaista opetusta haluttaisiin. Aikamme mietittiin, miten tiedotteet saataisiin halvalla koteihin ja viimein keksittiin, että meijeriautossa ja maitotonkkien päässä. Niin tieto levisikin helposti melkein joka taloon.
Tässä kohden muistutettakoon, että jokilaaksossa ei ollut vielä edes omaa paikallislehteä, vaan Perhonjokilaakso-lehti perustettiin myöhemmin samana syksynä ja sittemmin siitä tuli tärkeä tiedonlevityskanava.
– Vastauksia ensimmäiseen kyselyyn ei tullut paljoa, mutta antoi se jotain suuntaa ja niiden perusteella piirejä käynnistettiin. Opettajia etsittiin johtokunnan jäsenten kanssa pitäjiä kiertelemällä. Seppälän Väinö, Björkcbackan Toivo, Ahon Martti, Puumalan Paavo, Kalliokosken Erkki, Heleniuksen Heikki, kaikki kuskasivat minua aikaa säästämättä ja kyliä kierrettiin. Sitten pidettiin lehdistötilaisuus, jossa toiminnasta kerrottiin. Pukuompelu oli ensimmäisiä kursseja ja valtavan suosittua. Se haluttiin melkein joka kylälle, lisäksi musiikkia, kuoroja, viulun- ja kanteleensoittoa, puu- ja metallitöitä ja kaikkea maatalouteen liittyvää. 
– Heti ensimmäisenä talvena saatiin 1200 ihmistä liikkeelle! Miehille metallityöpiirit olivat mieluisia. Koulujen tilat olivat olleet suljettuja aikuisilta siihen asti. 

Kielet olivat tärkeä osa kansalaisopiston toimintaa heti alusta lähtien. Aluksi oli vaikeuksia saada opettajia, mutta johtokunta päätti, että tarvitaan vakituinen opettaja, joka paneutuu aikuisten opettamiseen ja näin saadaan vakiinnutettua opisto.
Samalla tavalla tehtiin myöhemmin käsityöopettajan kohdalla. Kielten opettajan virka on nyttemmin lakkautettu, koska tuntimäärät tippuivat niin pieniksi, että ei ollut enää mieltä palkata vakituista opettajaa.
Heikki Julkunen opetti työvuosinaan myös itse, hän veti Halsualla kirjallisuuspiiriä, joka oli eloisa ja keskusteleva, naisvoittoinen. Sittemmin omat piirinsä olivat Vetelissä ja Kaustisellakin.
– Se oli minulle henkireikä, joka piti minutkin kirjallisuuden nykyhetkessä, tuli perehdyttyä uutuuksiin. 

Heikki Julkunen arvelee, että kansalaisopiston rehtorin toimenkuvasta toimittaja Timo Nikkilän analyysi päti parhaiten: rehtorin pitää tietää vähän kaikesta.
– Kyllähän sitä on pitänyt perehtyä minkkien paritukseenkin, kun semmoinenkin kurssi oli. Hevosenkasvatusta ja ruokintaa sekä välineistöä on opetettu.
Siitä juontuukin Heikki Julkusen mieleen, kuinka jonkun maan kuuluisimman raviohjastajan piti 1980-luvulla tulla Kaustiselle luennoimaan.
– Siellä toistasataa ihmistä odotteli tätä luennoijaa ja sitten tulee puhelimitse tieto, että ohjastaja on tunnin myöhässä ja rehtorin tehtävä oli kertoa, että ”puolisen tuntia” vielä odotellaan. Niin sitä odoteltiin ja hyvä ilta lopulta pidettiin. 
Kaikkien kansalaisopiston piirien alkamisajoissa oli otettava huomioon bingo ja lehmät.
– Yritettiin kunnioittaa bingoiltoja, mutta kun toiminta laajeni, pakostakin kursseja samoille illoille sattui.

Kansalaisopiston toiminnan supervuonna opiskelijoita oli 2000, mutta keskimäärin opiskelijoita on ollut 1500 ja opetustunteja noin kuusi tuhatta. Perhonjokilaakson kansalaisopistossa on aina näkynyt alueen erityispiirre: musiikki. Sitä on aina ollut enemmän jopa naapuriopistoihin verrattuna.
– Me olimme opistona saranapaikalla, olimme tekemisissä keskipohjalaisten opistojen Kannuksen, Toholammin ja Kokkolan kanssa, mutta myös Alajärven, Järviseudun, Alavuden ja Töysän kanssa. Järviseudun opiston kanssa pidettiin kokouksia ja yhteisiä kesäkurssejakin.