”Koko ajan puoli askelta edellä” 

Kansalaisopiston opettajat ovat aina halunneet olla ajan tasalla ja tarjota oppilailleen uusia tuulia ja uusia ideoita ja koska näin on tehty, sitä osataan myös heiltä vaatia.
– Aina pitäisi olla puoli askelta edellä toiveita. Puolitekoisia lapasia ja sukkia on lukematon määrä, kun on kokeiltu jotain uutta, Liisa Niemelä naurahtaa käsityönopettajien haastatteluhetkessä.
Opettajat ovat käyneet paljon messuilla ja käsityötapahtumissa keräämässä ideoita.
– Pakosta on armahdettava itseään ja miettitävä, että pyörää ei aina tarvitse keksiä uudelleen. Perustekniikat riittävät ja niitä voi käyttää vaikka kuinka luovasti, kansalaisopiston ainoa vakituinen käsityön opettaja Eeva-Riitta Forsberg sanoo.
– Kansalaisopistossa ollaan tekemisissä aikuisten kanssa ja silloin voi odottaa luovuutta heiltä itseltäänkin, ei tarvitse kaikkea tuoda valmiiksi pureksittuna. Ja upeita ideoita ja opettavaisia juttuja itsellenikin on syntynyt, hän jatkaa.
Esimerkiksi värien rohkeasta käytöstä hän oppinut paljon opiskelijoiltaan. 

Käsityöpiireissä, kuten lähes kaikissa kansalaisopiston piireissä sosiaalisella puolella on tärkeä merkitys.
– Moni joka on joutunut työelämästä pois, löytää uuden elämän kansalaisopiston piireistä. Siellä saa puhua toisten kanssa, vuosia hopea- ja kivitöiden tekemistä opettanut Leena Kivijärvi sanoo.
– Uusia ideoita, kannustusta ja ohjeita mennään hakemaan, mutta samalla tulee terapiaa. Ei tarvitse mennä terveyskeskukseen kun mennään käsityöpiiriin, Liisa Niemelä kehaisee. 

Toisaalta käsityön harrastaja hakee aina innostusta ja uutta virtaa tekemiseensä. Moni osaisi tehdä itsekseenkin, mutta porukassa se on hauskempaa ja uudet ideat estävät kangistumasta kaavoihin.
– Sama se on opettajallakin. Porukka saa innostumaan. Omaa tyhjää takkiaan ei saa näyttää koskaan, koska se tarttuu oppilaisiinkin, sanoo Leena Kivijärvi.
Saman ovat kokeneet myös muut käsityönopettajat. Mutta asia on päinvastoinkin, vaikka itseä kuinka väsyttäisi, porukan energisyys ja into tarttuu opettajaankin.
– Oppilaan ilo siitä, kun saa työn valmiiksi ja hän iloitsee siitä, että hän on sen itse tehnyt, se on parasta, LIisa Niemelä kuvailee tunnelmia. 

Eeva-Riitta Forsbergilla, Liisa Niemelällä ja Tiina Kivelällä on alan koulutus. Leena Kivijärvi on päätynyt opettajaksi oman harrastuksensa kautta.
Hän jatkoi 2000-luvun alkupuolella Maila Salmelan (Huusko) työtä. Hän opetti lasitöiden, hopeatöiden rauatalankatöiden ja helmitöiden sekä lusikkakorujen tekoa.
– Olin kyllä ollut käsillätekevä ihminen, mutta työvuosina ei ollut aikaa tehdä kuin vaatteita itselle. Ihailin toisten tekemiä kansallispukuja ja muita luomuksia ja kun jouduin sairauslomalle sain viimeinkin tehdä itse. Alkoi juhlapukukurssi ja koko kevään kuljin kutomassa mattoja ja liinoja. Lopulta päädyin opettamaan kansalaisopistoon, koska olen opettaja, enkä malttanut olla sekaantumatta opetuspuoleenkin, entinen biologian opettaja Leena Kivijärvi tunnustaa. Hänkin on kokenut sen, kuinka maailmalta muotivirtaukset kantautuvat nopeasti myös Perhonjokilaaksoon.
– Lusikkakorut tulivat muotiaaltona kaikkialla. Toisaalta se oli myös edullisempi tapa tehdä hopeatöitä, koska hopea raaka-aineena kävi kalliiksi. 

Tällä hetkellä Liisa Niemelä vetää käsityöpiiriä Halsuan kirkonkylällä ja Nikulassa. Näissä piireissä on tehty hardangeria, lapasia, tossuja, liinoja ja tonttuja.
– Ranskalaisia kantapäitä sukkiin, intialaisia lapasia peukalokiilalla ja neulavanttuilla, kertoo Leena Kivijärvi, joka on itse toiminut opettajana, mutta on nyt myös oppilaana mukana.
Halsuan ja NIkulan piireissä keski-ikä on korkea, nuorimmatkin ovat jo yli kuusikymppisiä. 

Tiina Kivelä on pitänyt Halsualla virkkauskurssia, jossa isoäidinneliöistä on tehty eri variaatioita. Lisäksi hän aloitti Kaustisella Kädentaitoja kaverin kanssa -– kurssin, joka oli tarkoitettu osallistuttavaksi henkilökohtaisen avustajan tai isovanhemmat lastenlastensa kanssa, mutta se keskeytyi osanottajapulaan.
Tiina Kivelä on käsityöalan yrittäjä, jolle opettaminen on sivutoimi. 

Eeva-Riitta Forsbergillä puolestaan on viisi eri kudontakurssia Perhossa, Halsualla ja Kaustisella kolmella eri kylällä. Lisäksi hänen johdollaan on virkattu kirjaston kanssa siten yhteistyössä, että  kirjaston puolelta on ollut lukija, joka on lukenut toisten virkatessa. Lisäksi on ollut huovutusta ja tehty betonitöitä.
– Minun Salonkylän kudontakurssilla on kaksi nuorta! Toinen on ysiluokkalainen ja toinen parikymppinen.
Päätoimisen tuntiopettajan talveen mahtuu noin kymmenkunta kurssia. 

Aikoinaan kansalaisopistolla oli kaksikin päätoimista kudonnanopettajaa, Eeva-Riitta Forsbergin ohella Tuula Taivassalo työskenteli virassa pitkään. Hänen jäätyään eläkkeelle virkaa ei enää ole täytetty. Myös Maila Huusko oli tuntiopettajana päätoiminen, koska hänellä oli niin paljon tunteja.
– Väestöpohja on pienentynyt, enää ei tarvita niin paljon tunteja kädentaitoihin, Eeva-Riitta Forsberg sanoo.
Vuosikymmenten varrella kädentaidoissa perusasiat säilyvät, niitä vaihdellaan muotivirtausten mukaan.
– Huomaa, että ihmiset eivät sitoudu enää koko talven mittaisille kursseille. He haluavat tehdä vaikkapa yhden sisustustuotteen ja se riittää. Kurssien on oltava lyhyempiä, koska ihmistenkin pitää revetä niin moneen, Eeva-Riitta Forsberg sanoo. 

Kaikki opettajat pitävät kansalaisopistoa hyvänä työnantajana. Toisaalta kokemustakaan ei välttämättä ole muualta. Työ on itsenäistä ja vapaata, tosin iltapainotteista.
– Hankalaa on se, että opettajan pitää itse hankkia ja kustantaa mallit ja raaka-aineet. Työn pitää olla vähän enemmän kuin työn, että sen viitsii tehdä, Liisa Niemelä sanoo.
Hän naurahtaa, että opettajan auton perässä on kaikkea sähkökolvista puukkoihin, sahoihin ja puristimiin saakka.
Kiitosta kansalaisopisto saa myös siitä, että se on ketterä eli jos joku idea syntyy, se voidaan ottaa toteutettavaksi pian.