Muodin huumassa lasikuituveneitä suorastaan tehtailtiin 

Syksyllä 1970 Perhonjokilaakson kansalaisopisto oli uusi, samoin uutta oli kansalaiskoulu Vetelissä ja uusi oli teknisen työn opettaja Martti Ahonenkin. Hän oli sattunut paria vuotta aiemmin innostumaan Veikko Kasevan lujitemuovikursseilla lasikuituesineiden teosta.
Koululaisten kanssa hän oli tehnyt tuoleja ja he olivat harjoitelleet lasikuidun käyttöä. Näitä tuoleja kansalaisopiston vastavalittu rehtori Heikki Julkunen näki ja yhdessä miehet innostuivat ajatuksesta ryhtyä tekemään lasikuituveneitä.
– Ahon Paavolla oli lasikuituvene, josta saimme tehdä muotin. Laitontahan se taisi näin jälkikäteen ajateltuna olla, mutta niin vain tehtiin muotti ja pari venettä kotini autotallissa Terveystalolla. Kun ensimmäiset Laatokka-mallin veneet oli tehty, Heikki kärtti, että ruvetaan tekemään näitä kansalaisopiston piirissä.
Martti Ahonen lämpeni asialle ja niin yhtenä päivänä koulun tiloihin saapui 600 kiloa hartsia ja teknisen työn luokkaan alettiiin viritellä kankaita, kovettimia ja kiihdyttimiä.
– Innostus oli valtavaa. Miehiä oli joukoittain ja muotteja vain yksi. Sitten saatiin lainata Luoman Matin purria ja tehtiin kaksi lisämuottia. Niin pystyttiin jakautua ryhmiin tekemään veneitä. Ensimmäisessä porukassa olivat Eino Rannankari, Sulo Karhulahti, Timo Nikkilä ja Timo Heikkilä.
– Se oli mahdotonta touhua. Innostunutta! Aamuvarhaisella tultiin irrottamaan veneitä muoteista ja siveltiin pintamaalit. Illalla sitten taas töiden jälkeen tultiin ja laminoitiin yhteen syssyyn kolme-neljä kerrosta. Aineet kärysivät ja kuumenivat, mutta kukaan ei ajatellut terveysasioita. Innostus oli niin kovaa, Martti Ahonen muistelee. 

Ensimmäisessä veneentekoporukassa olleet miehet jatkoivat kurssien pitämistä ja kansalaisopiston piireissä valmistettiin yhteensä kolme sataa venettä. Rehtori Heikki Julkunen oli laskenut, että niiden arvo oli enemmän kuin koko kansalaisopiston budjetti tuolloin.
– Se oli innovatiivista ja aivan uudenlaista toimintaa, joka tarjosi miehille tekemistä ja yhdessäoloa. Ei Keski-Pohjanmaalla silloin oltu veneitä tehty, myöhemminhän kokonainen veneklusteri syntyi tänne maakuntaan, Martti Ahonen kertoo.
Muutoinkin lasikuidun käytön oppiminen auttoi monia jopa työtehtävissä, koska lasikuidulla saattoi korjata erilaisia tarvekaluja. 

Myöhemmin Martti Ahonen on vetänyt kansalaisopistossa puutyöpiirejä, joissa on tehty kangaspuunosia ja huonekaluja sekä Könnin kelloja. Sittemmin hän on eläkkeelle jäätyään ollut oppilaana myös muiden piireissä, muun muassa Laasasen Jussin soitinpiirissäkin.
– Mukavinta on, kun vieläkin ihmiset saattavat muistaa sitä innostusta, joka venepiireissä oli. Se oli monelle tärkeä juttu. Siellä oli sodankäyneitä miehiä ja monelle oli tärkeä saada irrottautua omista arkiaskareista harrastukseen, hän muistelee. 

Martti Ahonen ja ryhmä muita kokoontui muistelemaan kansalaisopiston toimintaa Veteliin maaliskuussa 2019. Mukana olivat niin ikään opettajina toimineet Pirkko Salmela ja Maila Huusko. Jos miehille on jäänyt ihanat muistot venekursseilta, on monelle naiselle jäänyt mukavat muistot Pirkko Salmelan posliininmaalauspiireistä.
Posliininmaalaus oli huikea muotijuttu 1990-luvulla. Yhtenäkin talvena jokilaaksossa naisia oli posliinipiireissä 120.
Ei Pirkko Salmelasta ehkä koskaan pitänyt tulla mitään posliininmaalauksen opettajaa. Hän oli itse harrastanut sitä ”hienostorouvien” piirissä kansalaisopistossa synnyinpitäjässään Pyhäjärvellä.
– Olin ollut kiinnostunut posliininmaalauksesta ja kun menin ensimmäiselle kurssille, minua katsottiin vähän pitkään. Silloin oli vastikään vapautunut, että 16 vuotta täyttä päässeet saivat osallistua ja minä menin sinnikkäästi mukaan, vaikka rouvat katsoivat nenänvartta pitkin.
Veteliin Pirkko Salmela muutti naimisiin 1980-luvulla ja kun Heikki Julkunen kuuli, että hän on harrastanut posliinia, hän alkoi painostaa Pirkkoa opettajaksi. Muutamana vuonna posliininmaalauksen opettaja oli käynyt alueella muualta.
– Niin sitten annoin periksi ja hän lähetti minut Posiolle Pentikille kurssille. Viikoksi pakkauduimme sinne koko perhe, mies ja lapset mukana. 
Heti ensimmäiset piirit vuonna 1989 olivat suosio. Kaustisella oli 30 osallistujaa, kursseja oli Salonkylässä ja Köyhäjoella. Halsualla oli oma kurssinsa ja Vetelissä oma Räyringissä. Kansalaisopisto hankki uunin, jossa posliiniesineet poltettiin.
– Aina piirin päätteeksi pakkasin astiat mukaani ja seuraavana aamuna kävin ne uunilla polttamassa. Ihme, että koskaan niitä ei särkynyt, Pirkko Salmela muistelee nauraen. 

Vielä nykyäänkin Pirkko Salmelan posliininmaalauksessa on mukana ensimmäisillä kursseilla aloittaneita oppilaita, kuten: Anja Alanko, Leena Patrikainen, Eila Korkeaniemi Halsualta, Helena Viiperi ja Marja-Liisa Myllymäki Kaustiselta sekä Eivor Hautala Vetelistä. Pirkko Salmela on ohjannut posliinipiirejä oman työnsä ohella, kansalaisopiston tuntiopettajana.
– Olen ollut ikäni toimistotöissä. Itsellekin on ollut henkireikä päästä toisten pariin. Piirit ovat olleet mukavaa yhdessäoloa ja sosiaalisia kontakteja. Välillä on itketty ja välillä naurettu.
Hän arvelee posliininmaalauksessa viehättävän sen, että näkee kättensä työn ja saa tehdä itselleen uniikkeja ja ainutlaatuisia astioita ja esineitä.
– Jokainen maalattu työ on omanlaisensa. Kenelläkään toisella ei ole samanlaista. Työt vaativat aikaa ja keskittymistä. Ne eivät ole hätäisen ihmisen hommaa, Pirkko Salmela kuvailee.
Hän on huomannut oppilaidensa kehittyvän ja huomannut myös, että nykyään ihmiset ovat malttamattomampia, monikaan ei jaksaisi useita polttoja vaan haluaisi heti valmista. 

Nykyään posliinipiirejä ei ole enää niin monta, mutta aikoinaan, kun piirejä oli lähes joka illalle, sai vetäjäkin lähteä monella kelillä ja pistää töppöstä toisen eteen, että ennätti joka paikkaan.
Oppilaanakin Pirkko Salmela on kansalaisopistossa ollut. Aikoinaan kudontapiirejä pidettiin vanhoissa kylmissä taloissa, joissa istuttiin takkatulen ääressä huopatossut jaloissa. Tuula Taivassalon kudontapiirissä ja Bertta Aspforsin franssupiirissä, hän ainakin muistelee olleensa.
– Lyhytkursseilla on oltu tekemässä kynttilänvalua, hopeatöitä ja nypläystäkin. Olen ollut sellainen käsillä tekevä. Kursseilta olen saanut paljon. Kyllä elämä olisi ollut paljon köyhempää ilman näitä piirejä, hän pohtii. 

Myös toinen veteliläinen opettaja, kädentaitojen kursseja vetänyt, Maila Salmela (ent. Huusko), on tottunut lähtemään kelillä kuin kelillä kurssien pitoon. Hän päätyi opettajaksi, kun Julkusen korviin kantautui tieto, että hän oli taitava monenlaisissa käsitöissä.
Kansalaisopistossa hän on vetänyt kankaanpainantakursseja, peittokirjontaa, silkkipainotöiden kursseja ja teettänyt leimasinpainotöitä. On kudottu kansallispukuja ja muinaispukuja, on huovutettu ja tehty liivejä.
– Muistan kuinka huovutuskurssin päätteeksi otettiin kuva, jossa oli pitkä rivi lapsia, jotka olivat saaneet huopatossut, Maila Salmela muistelee.
Hän aloitti opettajana vuonna 1974 ja työskenteli aina 2000-luvulle saakka, joitakin välivuosia toki on ollut.
– Työn ohella kävin turkistenvalmistajakurssin ja turkkuriksi Pietarsaaressa. Nuorena sitä jaksoi.
Turkistyökurssejakin kansalaisopistossa pidettiin. Halsualla syntyi kaksi lammasturkkiakin. Myös erilaisia korutyökursseja Maila ja hänen miehensä Rauni Huusko pitivät.
– Hopeaa taottiin ja pronssista valettiin. Lisäksi tehtiin tiffany-töitä ja pidettiin korukivikurssejakin. Maila arvelee, että kädentaitojen kurssit ovat olleet henkireikä monelle naiselle.
– Aina se on nautinto, kun saa valmista ja itse tehtyä. 

Veteliin kansalaisopistoa muistelemaan kokoontuneiden muistoista nousee monia huonolla kelillä tehtyä matkaa.
– Kerran oli kauhia myrksy ja kiertotietä menin kurssipaikalle. Siellä naiset odottelivat, kun sähköt olivat menneet poikki. Niitä sähköjä sitten odotettiin varmaankin puolitoista tuntia autossa istuen, Pirkko Salmela sanoo.
Hän tietää, että monelle yksinäiselle ja sairaalle kansalaisopiston piiri tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä toisten sakkiin.
– Moni sairastunut on arastellut ja kysynytkin, että voiko hän todella tulla. Niihin piireihin mahtuvat niin alzheimer-potilaat kuin mielenterveyskuntoutujatkin. Kaikki kädentaitoja opettaneet tietävät kuinka tärkeää on aivojen ja kätten yhteistyö ja kuinka tyydyttävää saada täyttää luomisen tarve. Nuoremmat vain pitäisi saada innostumaan samalla lailla, Pirkko Salmela toivoo. 

Kansalaisopisto 50 vuotta -muistelutilaisuus Vetelissä kirjastossa 30.3. 2019.