Samalla konseptilla alusta saakka

Veteliläiset olivat aloitteen tekijöinä koko alueen yhteiselle kouluttajalle

Kun veteliläisissä heräsi halu saada koulutusta kuntalaisille, he vetosivat kunnanhallitukseen 11 allekirjoittajan kirjeellä. Tässä vuonna 1965 kirjatussa anomuksessa oli hoksattu, että lainsäädäntö ja kuntien valtionapujärjestelmät mahdollistivat kansalaisopiston perustamisen aikuisten eli oppivelvollisuutensa päättäneiden kouluttamiseksi. Toisaalta jo tuolloin ymmärrettiin, että kaikki 16-vuotiaat ja sitä vanhemmat hyötyvät tällaisesta kansalaisopistosta.

Muualla kansalais- ja työväenopistoja oli ollut jo kauan, useimmiten opistot olivat sijainneet kaupungeissa. Laki muuttui vuonna 1963 ja sen mukaan valtionapua sai 70 prosenttia kuluihin ja vähävaraisilla opistoilla oli mahdollisuus vielä 15 prosentin lisärahoitukseen.
– Tämä lakimuutos sai aikaan melkoisen opistojen perustamisaallon, kirjoittaa Perhonjokilaakson kansalaisopiston ensimmäinen rehtori Heikki Julkunen opiston 10-vuotishistoriikissaan.

Vetelin kunnanhallitus lähetti tämän perustamisaloitteen kansakoululautakuntaan kiireellisesti tutkittavaksi. Asiaan palattiin kunnanhallituksessa seuraavana vuonna ja se päätettiin siirtää Perhonjokilaakson suomenkielisten kuntien yhteistoimintaelimelle tutkittavaksi. Sen tulisi selvittää opiston työohjelma, nimi, opiskelijamäärä ja huonetilat.
– Lopulta yhteistoimintaelin esitti, että Veteli perustaisi kansalaisopiston, johon Halsua, Kaustinen ja Perho liityisivät myöhemmin, kirjoittaa Julkunen.

Kouluhallituksessa oltiin myötämielisiä tällaiselle toiminnalle edellyttäen, että kaikilta kunnilta tulee myönteinen periaatepäätös varsinaisen koulutuksen aloittamisanomuksen mukana.

Kansalaisopiston perustaminen ei kuitenkaan edennyt kovin vauhdikkaasti, vaan vasta vuonna 1968 Vetelin kunnanvaltuusto pystyi tekemään päätöksen kansalaisopiston perustamisesta ja hakea lupaa toimintaan Opetusministeriöltä. Ajatuksena oli, että opiston toiminta alkaisi jo syksyllä.
– Vetelin kunnassa oli tehty selvitys opiston tulevista opiskelijoista ja myönteisiä vastauksia kertyi 375. Tämä luku osoittautui hyvin oikeaan osuneeksi, sillä vuosittain Vetelin kunnan opiskelijamäärä on pyörinyt tässä luvussa, Heikki Julkunen jatkaa 10-vuotishistoriikissaan.
Huomattavaa on, että yhäkin veteliläisten opiskelijoiden määrä on lähes sama, 383.

Opiston nimeksi päätettiin Perhonjokilaakson kansalaisopisto, omistaja on Vetelin kunta ja opistolle valittiin johtokunta veteliläisistä.
Asia meni eteenpäin, mutta ei saanut myönteistä ratkaisua Helsingissä. Kouluhallitus edellytti, että opiston toimialueena tulee olla kaikkien neljän kunnan.
Asia vietiin jokilaakson yhteistoimintaelimen käsittelyyn ja sieltä tuli suositus, että perustetaan neljän kunnan yhteinen kansalaisopisto.
– Työnjako kuntien kesken oli aivan selvä alusta saakka. Kaustisella oli omat intressinsä, sillä kunnassa haaveiltiin lasten musiikkikoulun perustamisesta. Se ajatus tosin hylättiin ja tilalle nousi ajatus musiikkilukiosta, joka myöhemmin perustettiinkin, mutta tuossa vaiheessa kansalaisopiston keskuspaikkana nähtiin selkeästi Veteli, joka oli ollut aloitteen tekijä. Veteli puolestaan tuki Kaustista tämän omissa pyrkimyksissä musiikin suhteen, muistelee Paavo Puumala, joka oli tuolloin saapunut paikkakunnalle koulunjohtajaksi vain muutamaa vuotta aiemmin.

Kaikissa kunnissa kansalaisopiston ohjesääntö hyväksyttiin vielä kevään 1969 aikana ja johtokunta valittiin siten, että siihen tuli kolme edustajaa Vetelistä, yksi Halsualta, yksi Kaustiselta ja yksi Perhosta. Myöhemmin vuonna 1979 johtokunnan jäsenten määrää on lisätty siten että jokaisesta kunnasta on kaksi edustajaa. Puheenjohtajuus on aina ollut Vetelillä. Opetustyöhön ei kuitenkaan päästy vielä vuoden 1969 syksyllä, vaan perustamisasiakirjoja piti vielä täydentää.
Vihdoin 6.3. 1970 Opetusministeriö teki päätöksen, jolla perustettiin Perhonjokilaakson kansalaisopisto työkauden 1970-71 alusta. Ensimmäisen työkauden johtokuntaan kuuluivat Vetelin kunnan edustajina Martti Aho, Toivo Björkbacka ja Väinö Seppälä, Halsualta Erkki Kalliokoski, Kaustiselta Paavo Puumala, Perhosta Heikki Helenius ja Vetelin kunnanhallituksen edustajana ensin syksyllä Hannes Harjupatana ja keväällä Aarne E. Pulkkinen sekä tietenkin rehtori Heikki Julkunen.
Johtokunnan lisäksi toimi kussakin kunnassa pitäjätoimikunta, jonka tehtävänä oli pitäjäkohtaisen opetussuunnitelman esittäminen johtokunnalle. Halsualla pitäjätoimikunnassa jäseniä oli kuusi, Kaustisella kahdeksan, Perhossa yhdeksän ja Vetelissä jopa 11.

Kansalaisopiston synnyssä ja käynnistämisvuosille aivan ratkaisevaa on ollut se, että opisto sai rehtorikseen asiastaan innostuneen, savolaisjuurisen Heikki Julkusen. Tämä oli tullut Järviseudulle jo aiemmin ja innostunut kansalaisopistoasiasta siinä määrin, että oli hankkinut rehtoriuteenkin vaadittavan pätevyyden.
Häntä ei kuitenkaan valittu hakijoiden joukosta ensimmäisenä, vaan ensimmäiseksi valittu Pekka Palmu ei ottanut virkaa vastaan ja näin Heikki Julkusta kutsuttiin tehtävään. Ensimmäinen työpari hänelle oli kunnansihteeri Martti Aho.

Heikki Julkunen oli lähes kolmenkymmenen vuoden ajan jokilaaksossa näkyvä ja tuntuva persoona. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1998. Hänet muistetaan kaikesta innostuvana ihmisenä, jolla oli kyky nivoa asia kuin asia kansalaisopistoon.
Juuri tuollaista toimintakykyä tarvittiin uudelle toimintansa aloittaneelle opistolle, jokilaakson ihmiset saivat mitä halusivat ja tarvitsivat. Jos keskuslämmittäminen oli uutta, siitä järjestettiin kansalaisopiston kurssi.

Varsinkin jokilaakson miehet innostuivat valtavasti lasikuituveneiden tekemisestä. Siitä tuli varsinainen hitti kansalaisopistolle, lujitemuoviveneitä tehtailtiin sellaisella volyymilla, että Julkunen laski, että veneiden arvo on isompi kuin koko kansalaisopiston budjetti.
Tuota mahdotonta miehisen innostuksen aikaa muistelee lämmöllä lasikuituveneiden teon alulle pannut opettaja Martti Ahonen.
– Vetelissä oli silloin vastavalmistuneet teknisen työn tilat Pajalassa ja siellä miehet tekivät iltamyöhään ja saattoivat aamulla käydä sipaisemassa taas uuden kerroksen lujitemuovia. Muovinhöyry haisi mahdottomasti, mutta innostus oli kova, hän muistelee naurahtaen.
Myöhemmin teknisiä harrasteita on ollut tarjolla puukäsityöpiirien ohella aina ultrakevyen lentokoneen lentokurssista lupakirjoineen aurinkokeräimien rakentamiseen ja puukkokursseihin saakka.
Kaikenlaiset käsityökurssit sekä kuvataide, musiikki sisältäen laulun, soiton ja tanssin on ollut kurssivalikoimissa. Heti alusta alkaen Heikki Julkunen näki jokilaakson kansanperinteen vahvuuden ja syttyi itsekin alueella vallinneesta kansanmusiikki-innostuksesta.

Kansalaisopiston syntyessä myös Kaustisen festivaalit olivat aivan uudet, vasta pariin kertaan järjestetyt ja jossain mielessä kansalaisopisto ja kansanmusiikkiaalto nivoutuivat oitis yhteen.
Ensimmäiseksi musiikinopettajaksi Heikki Julkunen nimittäin kutsui kaustislaisen Aaro Kentalan, joka oli tuolloin kanttorina Kaarlelan seurakunnassa. Mukanaan hän toi sieltä Häälaulajat-nimisen kuoron idean, josta syntyi Hääkuoro, joka on edelleenkin yksi kansalaisopiston upeita hedelmiä jokilaaksolle.
Niin Hääkuoro kuin moni muukin kansalaisopiston kursseina harjoitellut kulttuuritoimija on nivoutunut myös Kaustisen kansanmusiikkijuhliin. Alusta saakka kansalaisopistossa opetettiin myös kansanmusiikkia ja viulunsoittoa.
Sittemmin Aaro Kentalan työn jatkajaksi Heikki Julkunen valitsi ennakkoluulottomasti tuolloin Kokkolan orkesterissa soittaneen Mauno Järvelän, jolta puuttui muodollinen pätevyys tehtävään.
Ei ollut paperisodan puolesta helppoa pitää tehtävässä opettajaa, jolla oli mainio into ja kyky opettaa lapsia viulunsoittoon, mutta jonka paikka oli laitettava muodollisesti joka vuosi auki ja jonka oli haettava joka vuosi tehtävää uudelleen.
– Meillä oli Maunon kanssa sellainen yya-sopimus, että hän hoitaa musiikkipuolen eli opettamisen ja minä paperiasiat. Samalla minun kirjoittamallani hakemuksella hän taisi hakea paikkaansa vuosittain uudelleen, minä esitin häntä tehtävään ja johtokunta valitsi, Heikki Julkunen paljastaa nauraen.
Tuo rohkeus tai pitäisikö sanoa kapinallisuus on kantanut hedelmää, josta kansalaisopiston lisäksi on saatu nauttia koko Suomessa ja jopa ulkomaitakin myöten. Kansalaisopiston toiminnan suojissa Mauno Järvelä nimittäin on kehittänyt näppäripedagogiikan, josta häntä on palkittu ja jota hän on levittänyt laajalle viulisti- ja kansanmusiikkipiireissä.
Suurinta into kansanmusiikkiin ja viulun soittamiseen oli 1980-luvulla. Laki oli muuttunut jo vuonna 1975 eli sen jälkeen oppilaiksi saatiin ottaa myös alle 16-vuotiaita. Aluksihan opisto oli tarkoitettu lähinnä aikuisväestölle.
– Kierrettiin siinä lain pykäliä jo aiemminkin. Ilmoittautuminen opiston viulupiiriin laitettiin vanhemman nimellä, vaikka lapsi siellä soittikin, Heikki Julkunen tunnustaa.
Joka tapauksessa 1980-luku oli kaikenlaisten soittopiirien kulta-aikaa. Joka puolella jokilaaksoa soitettiin. Pianonsoiton opettajia oli useampia, nuorisopuhallinorkesterikin perustettiin, mutta viulunsoitonpuolella Mauno Järvelä suhasi maasturillaan ympäri jokilaaksoa pääasiassa yksin.
Yhtenä vuonna hänellä saattoi olla jopa 120 oppilasta. Se oli määrä, joka sai eteläisen Suomen musiikkiopistojen opettajat kalpenemaan, heillä kun oppilaita saattoi olla vain parikymmentä vuosittain.
Touhu oli mahdotonta ja siihen olivat sitoutuneet kaikki. Opettajat antoivat kouluilla luvan siihen, että Mauno sai ottaa viulupiiriläisiä kesken oppituntien soittamaan ja Mauno Järvelä puolestaan venytti ja vanutti itseään joka suuntaan. Oppilaita soitatettiin pienissä samantasoisissa porukoissa, jotta kaikki halukkaat pääsisivät soittamaan.

Kaustisen KPO:lle kiinalaisia pikkuviuluja tilattiin sadoittain ja soitonopettaja sai vaihtaa niihin parempia kieliä aivan työkseen.
– Muistan, että Mauno sanoi silloin, että lasten viulunsoitonopettajan tärkein ominaisuus on hyvät polvet, että jaksaa olla kyykyssä lasten vierellä ja laittaa sormia paikoilleen viulun kaulalle, Paavo Puumala muistelee.
Niin ikään nämä Mauno Järvelän opettamat näppärit nivoutuivat osaksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlien esiintyjiä aivan samalla tapaa kuin Hääkuorokin. Myöhemmin 1990-luvulla myös Kaustisen nuorisoseuran kansantanssiryhmät siirtyivät kansalaisopiston kuoroiksi.
– Näin niille voitiin turvata jatkumista ja aiemmin talkoilla tehneet ohjaajat alkoivat saada pientä palkkaa työstään. Se on varmasti edesauttanut ryhmien säilymistä, arvelee Ottosten synnyttäjä Pirjo Palosaari-Penttilä.

Nuorisoseurojen työtä kansalaisopisto on ollut jatkamassa myös näyttämötaiteissa. Kun kyliltä väki alkoi vähentyä ja nuorisoseurojen porukoihin ei enää saatu riittävästi näyttelijöitä yhdeltä kylältä, siirtyi näytteleminen kansalaisopiston piiriksi ja juuri tätä kautta alkunsa on saanut esimerkiksi veteliläinen Harrastajateatteri Revontulet, jonka näytelmiä jokilaakson ihmiset ovat saaneet käydä katsomassa vuosittain vuodesta 1993 lähtien.

Kymmeniä jokilaaksossa nähtyjä näytelmiä on harjoiteltu kansalaisopiston kursseina ja muun muassa Kansantaiteenkeskuksen teatterissa sekä useilla eri kylillä kaikissa pitäjissä, esimerkiksi Köyhäjoella, Möttösessä ja Salonkylässä.

Aivan oma lukunsa kansalaisopiston historiassa on kielten opiskelu. Senkin kulta-aikaa taisi olla juuri 1980-luku, jolloin kursseja oli niin espanjasta, ranskasta, italiasta, englannista kuin venäjästä ja saksastakin. Opistolla oli tuolloin kieltenopettajakin. Mirja Virmavirta oli pidetty ja innostava opettaja. Joitakin kielikursseja pyörii ohjelmistossa yhä, mutta suurin suosio on takanapäin.

Kansalaisopistolla on ollut aina myös oma käsityönopettaja, välillä kaksikin. Käsityökurssit ovat olleet kylien väelle mitä mahtavin tapa harrastaa lähellä ja paitsi kättentaitojen kartuttamiseen, ne ovat olleet tärkeitä myös tapaamisfoorumina.
Muutoinkin kansalaisopiston kursseilla on paljon isompi merkitys kuin vain se, mitä kurssiohjelmassa lukee aiheesta ja sisällöstä. Ne ovat olleet monelle jokilaakson ihmiselle henkireikä, mahdollisuus omaan aikaan, luovuuteen ja toisten tapaamiseen.

– Muistisairauteen sairastunut saa kysyä, että vieläkö hän saa tulla posliininmaalaamiseen, vaikka on tällainen ja minä olen sanonut, että mukaan vain. Toisten seurassa olo on parasta terapiaa ja hoitoa sairauksille, kiteyttää veteliläinen posliininmaalausta vuosikymmenet opettanut Pirkko Salmela.
Saman todistaa esimerkiksi halsualainen Eeva Liedes. Hän oli opettanut kansalaisopiston kursseilla itsekin, mutta kun sairastui uupumukseen, arvoon nousi pelkkä osallistuminenkin.
– Taidekurssi oli minulle terapiaa. En jaksanut mitään muuta, mutta sen ansiosta aloin nousta siitä tilastani, hän kiittelee.

Henkireikä ja ajanhermolla. Ne ovat kaksi sanaa, jotka kuvaavat Perhonjokilaakson kansalaisopistoa parhaiten. Sen vuoksi näistä sanoista jälkimmäinen valikoitui tämän historiasivuston nimeksikin. Kansalaisopisto on ollut ajanhermolla aina: janoisena se on kuunnellut, mitä kansa tarvitsee ja haluaa ja niitä toiveita on toteutettu olipa kyse sitten musiikista, kielistä, käsillä tekemisestä tai tarvittavista käytännön taidoista keskuslämmitykseen tai lentoluparkirjoihin saakka.
1990-luvulla kansalaisopiston ohjelma julkaistiin Perhonjokilaakso-lehden aukeamana. 1980-luvulla oli vihkoset, samoin 2000-luvulla.

Opinto-ohjelmia

Perhonjokilaakson kansalaisopiston viranhaltijat ja työntekijät

Rehtorin virassa

(kokoaikainen)
– Heikki Julkunen 1.8. 1970-1998.
– Urpo Vainio 1.1.-30.6.1999

(50 prosentin työajalla, toinen puoli työstä Vetelin koulutoimenjohtaja/ sivistysjohtaja)
– Urpo Vainio 1.7.1999-31.12. 2003
(Maria Keltti-Heikkilä sijaisena virkavapaan ajan 1.3.-31.12.2003)
– Maria Keltti-Heikkilä 1.1.2004-31.7.2016
(viransijaisina toimineet Paula Nilivaara 1.4.2010- 30.6.2011, Juha Saari 1.7.-31.10. 2011, Tuula Taivassalo 1.11.2011-30.6.2012.)
– Aino Salo 1.8.2016 alkaen (työn toinen puoli työstä opinto-ohjaaja)

Musiikinopettajan virassa

– Aaro Kentala 1.8.1971, sairauslomalla 1978 alkaen, sijaisina muun muassa Mauno Järvelä, Raila Järvelä
– Mauno Järvelä 1.8.1985-1.6.2016
– Siiri Virkkala 1.9.2016 alkaen

Kieltenopettajan virassa

Tilapäinen päätoiminen kielten opettaja Eeva-Liisa Karhunen toiminut 1.8.1975 alkaen v.a. kielten opettaja ensin Tarja Leppäkoski-Turunen 1.8.1977 alkaen
– Mirja Virmavirta 1.8.1981-8.9.1996.

Tekstiiiltyönopettajan viroissa

– Tuula Taivassalo 1.8.1980-31.7.2011
– Eeva-Riitta Heikkilä, myöh. Forsberg 1.8.1987 alkaen

Lisäksi on ollut koulujen kanssa yhteisiä opettajia, muun muassa Perhossa musiikin opettaja Kylli Haapasalo sekä teknisen työn opettaja, jossa virassa ovat työskennelleet muun muassa Jarno Hihnala ja Hannu Kellokoski.

Päätoimisia tuntiopettajia on ollut esimerkiksi musiikissa Jussi Kentala ja Riitta Kaariniemi ja käsitöissä Maila Huusko ja Pirkko Salmela. Viime vuosina Kai Heikkilä on ollut päätoiminen liikunnan tuntiopettaja useana vuonna, samoin kuvataiteessa Olga Melet-Pajuoja.

Tuntiopettajia on vuosittain ollut jopa 70. Välillä oli vuosia, jolloin tuntiopettajien määrä oli alle 60, mutta nyt ollaan taas 70 kieppeillä.

Kanslistin virassa

– Raija Pulkkinen (aluksi Alaspää) osapäiväisenä toimistoapulaisena toiminnan alusta, kansalaisopistoon virka perustettu 1.2.1972 ja siinä vuoteen 1975, sitten kokoaikaisena apulaiskanslistina vuoteen 1980 ja lopulta kokoaikaisena kanslistina vuoden 1994 loppuun saakka.
– Raija Peltoniemi 1.11.1999-31.12.2006 (osa-aikainen)
– Anna-Liisa Kotila 1.1.2007-31.8.2013 (osa-aikainen)
– Mervi Haavisto 1.9.2013 alkaen (osa-aikainen)

Kanslisti on aina ollut rehtorin tärkein työpari. Opiston toiminnan alkuvuosina kanslisti oli puoliaikainen, samoin nykyään. Välillä 1970-80-luvulla kanslistin virka oli kokoaikainen, kunnes virka jätettiin täyttämättä laman ja sitä seuranneiden säästötoimien jälkeen vuonna 1994 ja täytettiin osa-aikaisena vasta seuraavan kerran vuonna 1999.

Pitkään rehtorin ja kanslistin työpisteet ovat sijainneet Vetelin kunnantalolla, mutta tällä hetkellä rehtori Aino Salon ja kanslisti Mervi Haaviston työhuoneet ovat koulukeskuksen Tietolassa.
Välillä toiminnan alkuvuosina rehtori Heikki Julkusen toimisto oli Vetelin Kotikankaalla, Lempi ja J.R. Torpan säätiön tiloissa.