Ainutlaatuinen perinteen säilyttämö 

Liekö ollut kansalaisopiston rehtorin Heikki Julkusen kaukonäköisyyttä vai oliko sattumalla osuutta asioissa, mutta jälkikäteen katsottuna Perhonjokilaakson kansanmusiikkiperinteen säilymisen kannalta on ollut äärimmäisen tärkeää, että kansalaisopiston musiikinopettajan virassa on aina ollut perinnettä tunteva henkilö.
1970-luvun virkaa hoiti Aaro Kentala. Mauno Järvelä tuli valittua kansalaisopiston musiikinopettajan virkaan 1980-luvulla, aluksi sijaisena, mutta sittemmin vakituiseen virkaan – ilman minkäänlaista tutkintoa tai pätevyydestä kertovaa todistusta.
Joka tapauksessa Heikki Julkunen käytti suhteitaan opetushallitukseen ja sai vieläpä erivapauden jotta Mauno pystyttiin vakinaistaa virkaan vaikka muodollinen pätevyys puuttui.
– Alkuvuodet hain virkaa aina joka vuosi ja tunnustetaan, että se oli Julkusen itsensä tekemä paperi, jolla vuosittain hain avoinna ollutta paikka. Lopulta sen vakinaiseen täyttöön saatiin opetushallitukselta lupa ja paperisota voitiin lopettaa, Mauno Järvelä muistelee.
(Omassa haastattelussaan Julkunen toteaa, että heillä oli Maunon kanssa sopimus: Mauno hoitaa soittopuolen ja Heikki Julkunen paperiasiat. Näin molemmat tekevät sitä, minkä osaavat.) 

Mauno Järvelän mielestä ainoa tapa omaksua alueen perinne on kasvaa ja elää siinä itse.
– Onhan näitä tämmöisiä tapauksia, että on otettava virkaan muodollisesti pätevin ja hän tulee muualta, jopa ulkomailta asti, eikä pääse mihinkään kontaktiin alueen perinteen kanssa, vaan opettaa pelkkää taidemusiikkia. Alueen omaleimaisuus ja erilaiset perinnetyylit rikastuttavat suunnattomasti ja on tärkeää, että ne säilyisivät, monilla eri kunniamaininnoilla huomioitu musiikinopettaja sanoo.

Toki Mauno Järveläkin taidemusiikin taitaa. Hän oli opiskellut Sibelius-Akatemiassa, kunnes sai sieltä kirjeen,että ”sinun katsotaan päättäneen opiskelusi”. Mauno oli soittanut Kokkolan orkesterissa vuosia ja toiminut vt. konserttimestarina.
Kun Heikki Julkunen pyysi häntä kansalaisopiston opettajaksi, hän toimi musiikinopettajana Kaustisen musiikkilukiolla ja oli asettunut jo perheineen Kaustiselle, juurilleen Järvelään. 

Kun nyt Maunon tytär Siiri Virkkala jatkaa samassa virassa, uskaltaa isä sanoa sen, mistä tytär ehkä vielä vaikenee.
– Kyllä! On ollut paikallisen perinteen kannalta äärimmäisen tärkeää, että musiikinopettajana on henkilö, joka tuntee perinteen, tyylit ja ohjelmistot, Mauno Järvelä sanoo.
Niin perhonjokilaaksolaisessa kansanmusiikissa, kansalaisopistossa kuin Mauno Järvelän kehittämässä Näppäri-metodissa on sama kantava idea: kaikki saavat soittaa, eikä ketään jätetä ulkopuolelle.
– Ilman kansalaisopistoa tällainen ei onnistuisi. Musiikkiopistoissa oppilaalta vaaditaan tietynlaista pohjaa, etenemistä ja tavoitteellisuutta. Kansalaisopiston tunnille saa tulla vaikka 16 vuoden ajan harjoittelematta ja silti saa olla mukana.
Kansalaisopisto on ollut Mauno Järvelälle vapaa kenttä, jossa hän on voinut kehittää Näppäri-metodin ja säilyttää sijan perinnemusiikilla.
– Eihän viisivuotiaiden lasten kanssa mitään flikuleeria heti ruveta soittamaan, mutta Näppäri-musa on nimenomaan aineistoa, joka tukee sitä, että kiinnostus omaan perinteeseen herää.
Tästä johtuen vuosikymmenten ajan Perhonjokilaakson kansalaisopisto on ylläpitänyt sitä samaa viulunsoiton pelimanniperinnettä, joka seudulla (Halsua-Kaustinen-Veteli) on elänyt 1700-luvulta saakka.
– Ovi on pidetty perinnemusiikkiin auki, ketään ei potkita pellolle ja kansalaisopistossa pyritään rakentamaan semmoinen pohja, että vaikka harrastus välillä katkeaisi, takaisin voi tulla koska tahansa, kansalaisopiston vakituiset musiikinopettajat sanovat. 
Aivan kansalaisopiston musiikkiopintojen alusta saakka viulunsoitossa on ollut sama sapluuna: jokaiselle tarjotaan yksityinen soittoaika ja mahdollisuus osallistua yhteissoittoon.

1980-luku oli viuluinnostuksen huikeaa aikaa. Oppilaita oli niin paljon, että Mauno sai sompailla maasturillaan ristiin rastiin kaiket päivät ja yhtä oppilasta kohti soittoaika jäi vain kymmeneen minuuttiin vaikka kuinka yhdisteli samantasoisia pikkuporukoita.
– Hienoa oli, että koulut tukivat lasten harrastusta ja lapsia sai ottaa päivällä oppitunneilta soittamaan. Muutoin ei millään olisi ehtinyt saada viulua pysymäään yli sadan oppilaan leuan alla. Koskaan en kehdannut sanoa musiikkiopiston kollegoille, kuinka paljon minulla oppilaita on, koska heillä oli vuosittain noin 20 ja minulla satakunta, Mauno Järvelä muistelee. 
Kansalaisopisto ei ole tarjonnut omia soittimia lapsille, mutta sen sijaan kunnat hankkivat kouluille pikkuviuluja innostuksen ollessa kovimmillaan.
– Myös Kaustisen KPO tilasi kiinalaisia pikkuviuluja hirveitä määriä. Minulta meni paljon aikaa niiden soittokuntoon laittamiseen. 

Tällä hetkellä tunkua viulupiireihin on taas niin paljon, että kansalaisopiston tuntimäärät eivät tahdo kaikille riittää. Koska Näppärit-yhdistyksellä on sama tavoite eli tarjota kaikille mahdollisuus aloittaa viulunsoitto, on joitakin ryhmiä vedetty yhdistyksen nimissä samalla hintatasolla kuin kansalaisopistossa.
– Eräs tuttu professori ihmetteli, kuinka voi olla mahdollista, että täällä voi koko vuoden harrastaa viulunsoittoa 70 eurolla vuosi, kun muualla yksi puolen tunnin soittotunti voi maksaa 40 euroa, Mauno Järvelä sanoo. 

Nykyään lasten ajasta kilpailee moni muukin harrastus, jotkut urheilevat tavoitteellisesti ja houkutuksia on nettimaailmaa myöden. Silti viulunsoitto on Perhonjokilaaksossa asia, joka saa nuoret syttymään.
– Jokaisen lapsen ja nuoren kanssa on aloitettava alusta. On opeteltava alkeet ennen kuin yhteenkään yhteissoittoon voidaan edetä. Kaikista ei koskaan tule suuria viulusolisteja, mutta heistä voi tulla musiikin rakastajia, mikä on vähintään yhtä tärkeää perinteen säilymiselle, Siiri Virkkala muistuttaa.
Jokilaaksossa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka musiikissa ja soittamisessa on jotain niin koukuttavaa, että soittotunneille halutaan tulla, vaikka läksy olisi jäänyt jälleen kerran soittamatta.
– Kansalaisopiston tunneilla saa vaikka neljä ensimmäistä vuotta treenata Tutskovin polskaa, jos niin haluaa. Toiset harjoittelevat kotona enemmän ja toiset vähemmän. 

Alunperin kansalaisopisto on perustettu täydentämään aikuisten sivistystasoa, sittemmin laaja musiikinopetus levisi lapsiin ja sitten aikuisiin. Joskus 1990-luvulla perustettiin ensimmäinen aikuisten viulupiiri, johon innostui soittavien lasten vanhempia tai muita soittamisesta kiinnostuneita.
Tuo viulupiiri on nyt pyörinyt jo ainakin 25 vuotta milloin milläkin nimellä ja sen ohjaamisesta vastaa Mauno, joka jäi eläkkeelle kansalaisopiston musiikinopettajan virasta 2016. Myös muita aikuisryhmiä on sittemmin perustettu.
– Tulee uusia aikuisia, jotka haluavat soittaa lastensa kanssa tai heitä, jotka ovat joskus soittaneet ja haluavat jatkaa harrastusta tai heitä, jotka haluavat aikuisena aloittaa. 

Kansalaisopistolla on ollut allianssi myös Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kanssa. Vuosittain viulupiiriläisten tähtäin on, että yhdessä esiinnytään festivaaleillakin.
– Sehän ei kuulu kansalaisopiston lukuvuoteen, mutta niin se aina on, että vaikka tunnit loppuisivat virallisesti toukokuulle, harjoitukset festivaaleja varten pidetään.
Talviset kansalaisopiston kurssit ja Näppäri-kurssit yhdistyvät kesän isoon Näppäri-kurssiin. Kesän 2019 juhlilla kansalaistopiston ryhmällä oli festivaaleilla levyn julkistaminenkin.
Nykyään kansalaisopiston ryhmissä harjoittelee 30-40 soittajaa. Viulupiirejä on useita Kaustisella, Vetelissä ja Perhossa. 

Mauno Järvelä pohtii hetken ennen kuin vastaa kysymykseen, onko häntä harmittanut ”uhrata elämänsä kansalaisopistolle”.
– Ei todellakaan. Olen saanut tehdä pioneerityötä, joka on huomioitu muuallakin kuin Suomessa. Jos olisin jäänyt ”pulttisoittajaksi” (orkesterisoittajaksi), tuskin olisin saanut Ruotsin kuninkaalta ritarinimitystä. Muutoinkin tämä on ollut antoisaa elämää. 

Mauno Järvelä ajattelee, että hänestä ei olisi ollut suureksi soolotähdeksi viulussa, koska hän aloitti soittotunnit liian myöhään eli vasta 12-vuotiaana. Opettaja hänellä oli toki parhaasta päästä eli Juha Kangas, joka niin ikään on aina tuntenut sekä perinteen että taidemusiikin
.– Tälläkin hetkellä musiikkiopistoissa opetetaan miljoonille lapsille 1800-luvun klassikkoja, mutta he eivät tiedä omasta ja kotiseudun perinteestä mitään. Minulle perinne on ikuinen ammennettava. Tapasin vastikään opiskelutoverini, joka oli tehnyt uran taidemusiikin parissa. Hän oli jäänyt eläkkeelle ja myynyt viulunsa pois, eikä soita enää mitään. Hänellä ei ollut Marjaanan Villen valssia, jota soittaa vielä vanhana, Mauno Järvelä pohtii. 

Kansalaisopiston ura on ollut vaativa, koska oppimateriaalikin on pitänyt luoda itse. Kansalaisopiston tunneilla ei ehdi käydä mitään viulukoulukirjaa järjestelmällisesti läpi, mutta toisaalta ”saa tehdä mitä lystää”, edetä aivan oppilaslähtöisesti, koska opetussuunnitelmia ei ole.
– Julkunen sanoi, että teet niinkö hyvä tulee, Mauno Järvelä muistelee.
Ja niin hän on tehnytkin. Vuosien saatossa satoja ja taas satoja oppilaita jokilaaksossa on perehtynyt viulunsoiton alkeisiin.
Opetuksessa pelimannimusiikin korvakuulolta soittaminen näkyy ja tuntuu, sillä nuotteja ei aivan pienimpien kanssa edes yritetä opetella. Nuottien sijaan merkitään sorminumeroita ja niitäkin opettaja pyrkii tekemään kotona valmiiksi, ettei kallista soittoaikaa kulu raapustamiseen.
– Toisaalta viime aikoina musiikin teoriallekin on ollut kysyntää. Oppilaat haluaisivat tietää asioita teoriankin näkökulmasta, mutta siihen tunnit eivät riitä. Nykyään jokainen soittaja saa 22,5 minuuttia soittoaikaa ja se riittää vain käytännön soittamiseen, Siiri Virkkala sanoo. 

Tulevaisuuden visiona Mauno Järvelä näkee, että viulunsoitto on jatkossakin tärkeä osa Perhonjokilaakson kansalaisopiston opetusta. Hänen mielestään resursseja, tunteja ja soitonopettajan vakansseja pitäisi olla jopa enemmän.
– Tämmöinen alue, lapsilla halu soittaa, kyllä kaikille pitäisi suoda mahdollisuus siihen. Eikä mitään rajoituksia siihen, kuinka monta vuotta yksi oppilas saa soittaa, vaan jokaiselle mahdollisuus harrastaa ja pitää perinnettä elävänä omalta osaltaan, Mauno Järvelä sanoo.
Hän pitää harmillisena sitä, että opiston tuntimäärien sisällä tulee vertailua.
– Viulua ja muitakin intrumentteja pitää harjoitella aluksi yksin, sitä ei voi verrata vaikkapa näyttelemiseen tai tanssimiseen, joka tehdään lähtökohtaisesti porukassa, Mauno Järvelä sanoo.
Kun musiikkia opettaa mukaansatempaavasti perinnepohjalta, aukeaa tie omaan menneisyyteen ja perinteeseen. 

Kansalaisopiston viuluryhmien kanssa on tehty myös kansainvälistä työtä. Merkittävin reissu on ollut vuonna 1993 Floridaan. Tuolloin viulistit reissasivat kaksi viikkoa Amerikassa. Lisäksi on matkustettu ja viety viuluterveisiä Skandinaviassa, Baltiassa, Saksassa, Etelä-Afrikassa ja jopa Kiinassa.
– On avattu laaja kanainvälinen yhteistyö varsinkin skandinaviassa, Folkskandia, Norjaa myöten. 

Mistä sitten johtuu, että jokilaaksossa viuluperinne oli säilynyt elävänä siihen saakka kun kansalaisopisto perustettiin, että opistolla oli elävää perinnettä, jonka säilyttämistä jatkaa?
Mauno Järvelä näkee syynä sen, että alue on ollut tietyllä tavalla tasa-arvoinen, Halsualla- Kaustisella-Vetelillä on yhteinen perinne, ja koska ei ole ollut esimerkiksi kartanokulttuuria, ihmiset ovat olleet samanarvoisia.
Ihmiset ovat olleet myös lahjakkaita. Vetelissä on ollut jo sata vuotta sitten salonkiorkesteri, Kaustisella jousikvartetti: 
– Täällä pelimanni- ja taidemusiikki ovat aina ruokkineet toisiaan, jo satoja vuosia. Meidän ”klasarimuusikkojen” ei ole tarvinnut hakea kansanmusiikkivaikutteita ulkomailta, vaan on ollu hyvä sapluuna omasta takaa!